MANSIKKAPAITA JA KOOTUT SELITYKSET, MIKSI SE LÄHES JÄI VALMISTUMATTA

Parhaimmillaan ompelu on vimmainen Flow-tila: työn alla oleva kangas vetää puoleensa kuin magneetti. Jokainen, pienikin vapaahetki täyttyy ompelusta. Jos ompelukoneellani olisi lauluääni, se kuulostaisi seireeniltä. Huumaava laulu kaikuu korviini viekoittelevina sävelinä yli Pasta Bolognesen porinan ja ”äiti, tuu pyyhkimään” -huutojen...

Pahimmillaan ompelu on kuin tukan harjaaminen vastakarvaan, kynsien ääni vasten liitutaulun pintaa tai amatöörin kävely pitkin trapetsia: yksi askel, pudotus, kaksi askelta, pudotus, asfaltti-ihottumaa, ylös ja lopulta pudotus takapuoli edellä maahan. - Nyt riitti! Vielä hetki sitten magneetin lailla puoleensa vetäneen kankaan napojen suunta on vaihtunut: imuvoima on muuttunut tympesävytteiseksi työntövoimaksi.

Kuulostaako tutulta? Toisinaan kankaan työntövoima on niin vahva, että koko ompelus päätyy lopulta kaapin perukoille: mahdollisimman kauas, katseen kantosäteen ulottumattomiin. Näin kävi tämän postauksen paidalle. Siitä on nyt melko tarkkaan vuosi aikaa, kun kävimme mieheni kanssa hakemassa hänelle Eurokankaasta paitakankaita. Piti ommella oikein useampikin. Muutaman T-paidan ommeltuani ryhdyin ompelemaan tätä paitaa. Visio oli selvä, mutta heti alkumetreiltä tuntui siltä kuin joku olisi uittanut kangasta hunajassa. Jotenkin tahmeaa. Ei vain suju. Lopullinen pysähdys tuli vetoketjun alareunan huolittelussa... Yhtäkkiä vain joku sisälläni suorastaan huusi: ”ei tuosta mitään tule”.

Olin suunnitellut peittäväni kierrätysvetoketjun katkaistun alapään kolmionmuotoisella kankaalla, mutta en vain meinannut saada kolmiota sopivalla tavalla vetoketjun päälle. Muutaman kerran yritettyäni meni hermot. Ei siihen sen isompaa vastoinkäymistä tarvittu. Paita jäi hyllylle lähes vuodeksi. Mieheni odotti punaista, mansikkapaidaksi nimeämäänsä paitaa alkuun toiveikkaana, lopulta toivonsa menettäneenä. ”Enpä mainitse mitään mansikkapaidasta”, oli sarkastinen sivuhuomautus hänen nähdessään minut ompelemassa jotain aivan muuta.

Lukuisat kerrat yritin lähestyä mansikkapaitaa mielen tasolla... ”Ei se kuitenkaan onnistu”, ”sehän jäi kesken todella hankalassa paikassa”, ”jotenkin se vetää varmasti sen kankaan ruttuun”. Pään sisäisiä selityksiä riitti ja kankaan työntövoima ylitti maagisen rajan, jonka seurauksena tietoinen mieleni sulki kankaan kokonaan mielestäni useiksi kuukausiksi.

Nyt päätin kuitenkin ottaa härkää sarvista. Ja mitä ihmettä! - Ei voi kuin ihmetellä, että mikähän tuossa nyt oikeasti oli muka niin vaikeaa! Paita tuli hihansuuremmejä myöden valmiiksi noin puolessa tunnissa ilman minkäänlaista hankaluutta.

Paidan kaava: yhdistelmä miesten MIW:stä ja mieheni vanhasta paidasta

Malli: yhteistyössä suunniteltu

Materiaalit: kangas EK, vetoketju ja hihansuiden remmit vanhasta repusta

Ompelu on mielentilalaji. Toisinaan uuteen työhön tarttuu lähes ammattilaisen varmuudella. Sakset rouskuttavat kangasta nälkäisinä ja itsevarmoina. Leikkuuääni kuulostaa lähes samalta kuin ammattilaisvideoissa: tuosta noin, rennosti vain. Käsi ohjaa kangasta varmoin ottein ja ompelukone tuntuu luotettavalta ystävältä.

Seuraava päivä, takana huonosti nukuttu yö. Onko saksiin tullut yön aikana lisää painoa? Hatarin ottein tartut saksiin. Katselet eteesi levittäytyvää kangasta kuin luokkakavereita ensimmäisenä koulupäivänäsi. Ompelukoneen ääressä kangas lipeää sormiesi välistä ja eipä aikaakaan, kun kangas imeytyy koneen syövereihin ilman järjellistä syytä. 

Tässä kohtaa on hyvä pitää tauko, ottaa vähän etäisyyttä. Mutta ehkä tauon ei kuitenkaan ihan kalenterivuotta tarvitse kestää...

Pystyitkö sinä samastumaan tähän tekstiin? Onko sinulla projekteja, jotka hautautuvat epätoivon alle lähes ikuisiksi ajoiksii? Miten saat itsesi tarttumaan uudestaan takkuavaan ompeluprojektiin?

P.S. Joko osallistuit Kototekon arvontaan? Vielä ehdit! Arvontaan voit osallistua tämän päivityksen lopussa.